Inkeriläinen ja iivana Suomessa- kenen lauluja laulatte, kenen joukoissa seisotte

Viikko sitten tapasin kaupan pihalla entisen inkeriläisen työkaverini, jota en ollut nähnyt n. 15 vuoteen. Olimme monta vuotta työkavereita (kirvesmiehiä) samassa firmassa ja kävimme naamat punaisina kiivaita keskusteluja politiikasta. 

Hän oli kiivas stalinisti ja muutamalla ovelalla kysymyksellä huomasin hänen olevan sitä edelleen ja puhuvan "Ukrainan vapauttamisesta". Silti aina noiden kiivaiden keskustelujen jälkeen vain naureskelimme ja otimme taas yhdessä kaffetta.

Hän toivotti minulle myös tekstarilla hyvät joulut, uudetvuodet ja pääsiäiset, kuten minäkin kohteliaasti toivotin samaa hänen lapsiperheelleen.

Nyt tavatessamme tämä minua selvästi nuorempi työkaverini kehui moneen kertaan kuinka mukavaa hänelle oli tavata minut ja tuon puolituntisen aikana paiskasimme kättä moneen kertaan.

Huomasin hänen edelleen puhuvan huonohkoa suomea vielä ainakin 30 Suomessa vietetyn vuoden jälkeen, koska umpivenäläisen vaimon takia kotona katsellaan vain Venäjän tv- kanavia.

Ei tässä jutussa mitään mitään pihviä ole, mutta jokainen voi miettiä hiljaa mielessään muiden maahanmuuttajien panosta ja sopeutumista Suomessa. Arabien, jotka katsovat vain arabiankielisiä tv- kanavia, sekä kuinka arabi- ja somalimiesten työllisyysaste on 50% heikompi kuin kantakirjasuomalaisilla miehillä. Ja arabi- ja somalinaisten työllisyysaste on varmaan 70% heikompi kuin suomalaisnaisten!

Tässä kirjoitukseni vuodelta 2009 ja kyseessä ei ole tuo yllä mainitsemani inkeriläinen työkaveri:

Puna- armeija tuli kylään

Viime maanantaina inkeriläinen naapurini pistäytyi vierailulle tukevassa sivumyötäisessä ja tiedusteltuani juhlimisen syytä hän kertoi viettävänsä puna-armeijan päivää. 

Tämä alle nelikymppinen mies ja hänen venäläinen vaimonsa ovat olleet jo seitsemän vuotta (!) jonkinlaisessa kotouttamiskoulutuksessa, siis suomeksi sanottuna sisäruokinnassa täydellä ylöspidolla.

Katsoinkin tarpeelliseksi antaa miehelle pientä tukiopetusta tuossa ilmeisen vaikeassa kotoutumisprosessissa ja sattumoisin sohvapöydälläni luettavana olleesta Anna Politkovskajan kirjasta osoittelin hänelle nyrkilläni muutamia totuuksia nyky-Venäjästä. 

Pidin myös lyhyen luennon tämän päivän Suomesta, Saksasta ja EU:sta, sekä huomautin hänen puna-armeijansa olevan hyvää vauhtia lahoamassa saksalaisten sille rakentamiin sotilaskyliin. Harasoota vaan perkeleesti sille!

Kerroin vielä opettavaisesti hänelle nuoruudessani tapahtuneesta muutosta Ruotsiin ja kuinka siellä en saanut minuuttiakaan kieliopetusta, enkä äyriäkään mitään sosiaalitukia. Televisiot ja huonekalut ilmaantuivat talouteeni vasta ansaittuani riittävästi rahaa niitä varten.

 Ajattelin myös hetken verrata hänen mamu-talouttaan omaan työttöman talouteeni, mutta päättelin sen olevan sama kuin jos kusisi korkealta rantakalliolta kovaan vastatuuleen. 

Lopuksi kerroin kuitenkin vielä kerran isäni lisäksi pitkän rivin setiäni ja enojani sotineen, haavoittuneen ja halvaantuneen itärintamalla, joten minulla ei ole mitään syytä juhlia puna-armeijan päivää.

Nämä inkeriläiset ovat harvinaisen sitkeää kansaa; niitä on aina muutaman vuosikymmenen välein kyörätty suurella metelillä Siperiaan, mutta jollain opilla ne kuitenkin aina rämpivät takaisin. 

Onkohan niillä vieläkin Suomessa jonkinlainen "Siperianlaukku" aina valmiiksi pakattuna ulko- oven vieressä. Ja mikäli taivaanrannalla välähtelee ja jyrisee, niin koko perhe nukkuu vaatteet päällä. A vot, televisio sanoa kova ukkonen, mutta sama sanoa babushka Leningradissa -42.

Tässähän nyt on tietysti kysymys poikkeustapauksesta, venäläiset ja inkeriläiset hoitavat hyvin roolinsa Suomi Oy/Ab:n pyörittämisessä, eikä kukaan kyseenalaista inkeriläisten oikeutta paluumuuttoon. 

Silti en lakkaa ihmettelemästä neuvostopropagandan tehokkuutta; hyvin suomea puhuville ja pitkään maassa asuneille nuorille inkeriläisille Suomi näyttää olevan aina ennenkaikkea Hitlerin liittolainen, kun taas pahimpaan sortoon syyllistynyt äiti-Venäjä on se oikea kotimaa.

Olemme tuon miehen kanssa usein kalastelleet yhdessä ja olen muutenkin seurustellut paljon hänen lapsiperheensä (+vaimon sisko!) kanssa, mutta aina silloin tällöin joudumme käymään pieniä selventäviä keskusteluja. 

Venäjällä kasvaneille on ilmeisesti aina suuri yllätys, että erimielisestä keskustelusta voivat Suomessa molemmat selvitä hengissä ja vieläpä hyvät naapurisovut säilyä.