Monien kaupunkilaisten mielikuvissa maalle jäävät ne, jotka eivät muuhun pysty, kirjoittaa tiedetoimittaja Annikka Mutanen.
Jollen syö lihaa, syön kuitenkin maalaisten kasvattamaa ruokaa. Ilman juntteja jyväjemmareita ja heinäkenkiä joutuisimme kaikki takaisin metsästäjä-kerääjiksi ja pitämään perunamaata rivitalokolmion takapihalla.
Annikka Mutanen kertoo syntyneensä itsekin maalla ja sen takia hän osaa arvostaa maaseutuväestöä. Hän kertoo Suomen olevan nyt 80% omavarainen ruuantuotannon suhteen, mutta miten käy maatalouden koko ajan supistuessa?
Jos olisi pelkkä puhelin, niin kyllä siinä tervekin ihminen masentuu. Sanoo perjantaidokumentissa 20- vuotias Eeemeli Laukkanen, johon dokumenttiin Annikka kirjoituksellan viittaa.
Itse muistan verrattain pitkän elämäni valoisimpina aikoina lapsuuteni kesät, jotka olisivat olleet köyhiä nykyisin Helsingin betonislummeissa asuvien nuorten mielestä.
Synnyin syrjäisessä kylässä (n. 100 suuta), joka oli kunnan ainoa ilman sähköä oleva asutuskeskus. Lähin joki ja järvi olivat alle 200 metrin päässä kotoani.
Televisioita ei siis ollut yhdessäkään talossa, joten me pojankoltiaiset vietimme kaikki kesäpäivät järvellä ja jokivarsissa erilaisia kaloja narraamassa. Jo reilusti alle 10- vuotiaina meillä oli myös verkot viereisessä järvessä, jonne ryntäsimme niitä kokemaan heti herättyämme.
Sitten perkasimme tietysti itse kalat ja niitä syötiin voikastikkeessa ja oikeiden puikulaperunoiden kera. Pienvilejelyä oli silloin melkein joka talossa, joten meillä oli heinäntekoa, lehmien ruokintaa, sonnanajoa, polttopuiden tekoa, vedenkantoa ja kaikkea mahdollista puuhaa koko ajan.
Kaikenlaisia marjoja kerättiin tietysti kotiin ja hillaa myös myyntiin, sekä kouluun piti jokaisen toimittaa tietyt litramäärät. Talvisin opettaja kyseli maanantaina kaikilta oppilailta viikonloppuna hiihdetyt kilometrimäärät, niistä pidettiin kirjaa ja parhaat saivat pieniä palkintoja.
Tehomaatalous! Eikö Helsingin betonislummeissa asuvien ihmisten elämä ole verrattavissa siihen. Varsinkin työttöminä ja oleskeluluvan saaneina oleskelevat maahanmuuttajat elävät kuin tehomaataloudessa: vain syövät ja paskantavat. Lapissa sanottiin aikoinaan noin joutilaista, turha minua on syytellä!
Helsingin seudulla asuvilla ei ole mitään tervettä luontosuhdetta.
Oletko kiinnittänyt huomiota siihen, miten kaloista puhutaan?
Kirjoittaa Vegaanihaaste, joka vastustaa tietysti myös kalojen kasvatusta. Sitten nämä kalojen rikasta sielunelämää korostavat ihmiset menevät Helsingin rannoille seuraamaan lintujen naimista ja parittelua.
Tuhansien eurojen kamerat kaikilla, jokainen lintu kirjataan ylös ja jotain sirriäistä matkataan katsomaan satojen kilometrien päähän. Sellaisella reissulla nuo sadat "vihreät" polttavat omakotitalon vuosikulutuksen verran öljyä, minkä ne tietysti tuomitsevat sen omakotitalon osalta.
Edellisen asuntoni lähellä oli venesatama, missä minullakin tietysti oli vene, mutta sen sataman vieressä oli myös vanha, romahtanut kivilaituri. Kauniina kesäiltoina siinä kaislikon vieressä kivilaiturilla oli aina joukko pojankoltiaisia kaloja onkimassa.
Näkymä oli yhtä hieno kuin jossain Albert Edelfeltin maalauksessa ja usein olin itsekin siellä nuoren poikani kanssa. Kunnes paikalliset "vihreät" puuttuivat siihen samalla tavalla kuin ne ovat tehneet kaikilla Helsingin rannoilla.
Ne toivat paikalle omatekoisen kyltin, jossa kiellettiin kokonaan jopa laiturille meneminen. Se onkiminen oli tietysti aivan kauhistus, koska joku kaislikossa pesivä lintu voisi hirttyä veteen jääneeseen siimaan.
Tosin siinä laajalla kaislikkoalueella saalisti jatkuvasti minkkejä, jotka olivat näiden samojen "vihreiden" vapauttamia. Nekin minkit olivat jo niin urbanisoituneita, että niitä näki helposti siellä iltaisin
Siinä kivilaiturilla oli sitten aina jonkinlainen vartio ja nekin reippaat pojankoltiaiset vetäytyivät sitten betonislummien lokeroihin kännyköitään räpläämään.
Tällaista Helsingin seudulla näkee enää vain harvassa paikkaa ja nyt viimeistenkin vapaiden rantojen päälle rakennetaan siltoja "vihreille" sukkahousupyöräilijöille.
