Kehitysapu on pahinta rasismia, koska siinä pumpataan rahat aina yhdelle (tai parille) Afrikan valtiota hallitsevalle heimolle. Tämä sitten valitsee keskuudestaan heimohierarkian mukaan 101 ministeriä ja apulaisministeriä, sekä kymmeniä tuhansia virkamiehiä.
He eivät tietenkään tee mitään maansa talouden nostamiseksi, koska silloinhan se 80% valtion budjetista täyttävä kehitysapu loppuu. Ne maksavat vain itselleen eurooppalaisia palkkoja ja oman heimon alueita hieman kehitetään.
Kenia on ollut vuosikymmeniä kehitysavun suurvalta ja vasta nyt Kiina on ruvennut rakentamaan sinne rautateitä, satamia ja lentokenttiä. Kaikkialta maailmasta saapuvien yritysten tarpeisiin ja kenialaisille työpaikkoja.
Katselin vähän aikaa sitten dokumentin Keniasta, missä kymmeniä tuhansia naisia kuolee vuodessa kodin savupäästöihin! Niillä onnettomilla ei ole edes alkeellisia liesiä, vaan ruoka valmistetaan nuotiolla hökkelin sisällä!
Tämä ei tietenkään ole niiden naisten vika, vaan afrikkalaisten miesten täydellisen avuttomuuden ja välinpitämättömyyden. Katsokaa Suomessa asuvien somalien tilastoja ja ymmärrätte miten täysin ilmainen ja laiska elämä veltostuttaa ja tekee ylimielisiksi ihmiset.
Lisään tähän oman kertomukseni nuoruuden matkastani Afrikkaan, koska ajatus katkesi kesken:
Tällä hetkellä monet matkustavaiset kärsivät luonnonkatastrofin seurauksista ja jouduin itsekin pienemmän sellaisen kiusaamaksi 24 vuotta sitten.
Tuolloin otin tammikuussa lopputilin töistä ja lähdin silloisen naisystäväni kanssa talvehtimaan Marokkoon. Ostimme junaliput Helsingistä Espanjan Algecirakseen ja siihen edulliseen hintaan sisältyivät vielä kaikki laivamatkatkin.
Menomatkalta Euroopan halki jäi mieleeni parhaiten Madridin kylmyys, koska siellä satoi lunta ja lämpötila oli lähellä nollaa. Tuohan ei karaistuneelle lapinmiehelle olisi muuten ollut mitään, mutta kun ravintolat, kaikki julkiset tilat ja halpa hotellimmekin olivat ilman kunnon lämmitystä ja sisällä oli siis kostean kylmää.
Pystyäkseen nukkumaan täytyikin sitten kietaista suun kautta ympärilleen tukeva sisäinen villapaita.
Tuosta kylmänkestoisuudestani on pakko mainita vielä sen verran, että olin vajaat kymmenen vuotta aikaisemmin kaivanut isäukolleni haudan 36 asteen pakkasessa, joten mitenkään erikoisen arka kylmyydelle minä en todellakaan ole.
Hän oli silloin tietysti jo kuollut, joten kyseessä ei ollut vain kuumaverisen nuorukaisen uhmakas mielenosoitus, jolla olisin halunnut vielä painottaa sanomisiani. Kotikunnassani oli silloin, ja on edelleenkin sellainen kaunis tapa, että vainajan lähisukulaiset kaivavat omaisilleen viimeisen leposijan. Seurakunta hoitaa tietysti asian, jos tähän tehtävään kykeneviä sukulaisia ei ole.
Joka tapauksessa saavuimme sitten Marokon Tangeriin ja otimme hotellin kaupungin pahimmasta huumekorttelista. Se ei ollut mikään tietoinen pyrkimys tai valinta, mutta suomalaisille nyt vain yleensä käy noin maailmalla.
Auringon noustessa seuraavana aamuyönä heräsin valtaisaan ulvontaan ja edellisenä iltana tequilalla lääkitsemäni sydän löi muutaman kerran tyhjää. Kyseessä oli kuitenkin aivan ikkunamme takana olevasta minareetista kuuluva muslimien rukouskutsu, joka kuulemma oikein ymmärrettynä on hyvinkin kaunista kuunneltavaa.
Korttelin asukkaista joka toinen näytti olevan huumeissa ja he myös kaupittelivat kaikkea mahdollista. Lähdettyämme kävellen kohti kilometrin päässä olevaa rautatieasemaa meidän seuraamme lyöttäytyi parimetrinen arabinroikale, jolla oli kymmensenttinen puukonarpi toisessa poskessaan.
Ensin hän vain pyysi rahaa, mutta kieltäydyttyäni antamasta mies uhkasikin katkaista kurkkuni, jos en heti pistäisi sataa dirhamia mustuneeseen kouraan. Minulla oli painava rinkka selässä, joten ei auttanut muu kuin sujauttaa hänelle parikymppiä rahaa ja tupakka- aski. Maassa maan tavalla.
Ja sitten se luonnonkatastrofi. Matkustaessamme junalla Tangerista etelää kohti huomasin joka puolella vain vettä ja vettä, ainoastaan korkea ratapenkka oli vedenpinnan yläpuolella. Selvisimme kuitenkin monien vaiheiden kautta perille Agadiriin, mutta muutamien viikkojen kuluttua palatessamme tilanne oli vain pahentunut.
Marrakeshissa meille ilmoitettiin rautatien olevan poikki ja kehotettiin yrittämään korkeamman rannikkoseudun kautta Tangeriin. Asemalla tapasimme nuoren tanskalaisen pariskunnan, jolla oli sama ongelma.
Pian paikalle saapui musta mies kaupittelemaan kyytiä, eikä mennyt aikaakaan, kun me jo istuimmekin valkoisen mersun kyydissä matkalla pohjoiseen. Tämän Jesperin kanssa olimme kokeneet jo niin monia huijausyrityksiä, että lupasimme maksaa kyydin vasta perillä. Muutenhan neekerismies olisi heti ensimmäisellä tauolla hävinnyt kuin pieru Saharaan, joka oli vielä siinä ihan vieressäkin.
Saavuttuamme Tukholmaan naisystäväni meni jonnekin kauppoihin ja minä jäin asemalle istumaan rinkkojen päälle ja olutta siemailemaan. Ruotsissa asuessani minua luultiin aina jugoslaaviksi, minkä lisäksi olin nyt vielä hyvin ruskettunut ja vieressäni oli naisten laukku, joten ei ollutkaan mitään ihmettelemistä kun poliisit olivat äkkiä kimpussani.
Sujuvalla "södersnackilla" (Tukholman stadin slangi) selvitin kuitenkin tilanteen nopeasti ja poliisit totesivat minun olevan "ej" uhka kansankodin turvallisuudelle.
Joku toinen kuitenkin oli, koska jäimme muutamaksi päiväksi kaupunkiin tuttujeni luokse ja saimme heti seuraavan aamun lehdistä lukea Olof Palmen murhasta.
